144 aep: Juokseminen

Moi vaan!
Ajattelin tänään kirjoittaa aiheesta joka on itselleni sekä ihana että kamala, nimittäin juoksemisesta! :D

Kun olin nuorempi ja ylipainoinen, vihasin juoksemista. Sitten vuonna 2012 aloin tietoisesti harjoitella juoksemista, sillä tuohon aikaan toinen polveni vihoitteli uidessa ja päätettiin, että polvea pitää vahvistaa liikunnalla, jossa tulee enemmän iskuja ja haasteita nivelille. Aluksi jaksoin juosta ehkä vain parikymmentä metriä, sitten jo parisataa.
Helmikuun alussa 2013 kun lopetin uimisen, oli pakko aloittaa joku muu urheilu, muuten olisin turhautunut totaalisesti. Juokseminen oli halpa vaihtoehto, vaikka olinkin tyhmä ja ekat juoksulenkit tapahtuivat -29 Celsiusasteessa. Oli todella motivoivaa nähdä kilon toisensa jälkeen katoavan, ja juoksuvauhdin kiihtyvän. Jossain vaiheessa matka, jonka olin helmikuussa kävellyt puoleentoista tuntiin, juoksin 37 minuttissa. Myös lenkkien pituus ja kesto kasvoivat pikkuhiljaa kevään mittaan. Yleinen vitutus inttileskeydestä ja aamukuudesta iltapäivä kahteen kestävät työpäivät olivat yksi eteenpäin puskeva tekijä, sillä vapaata aikaa oli omaan makuuni pikkuisen liian paljon.

Kesällä saatuani ylioppilaslakin päähän juokseminen unohtui hetkeksi kun kuumeisesti yritin lukea yliopiston pääsykokeisiin ja aktiivinen siivoustyö vaihtui tehtävään, jossa pääasiassa ajoin autoa kahdeksan tuntia päivässä. Kun elokuun lopussa muutin Kouvolaan ja menin ekaa kertaa juoksulenkille, tuli melkein itku. "Tämähän on ihan paskaa hommaa", tuumin useammin kuin kerran. On vaan pitänyt olla tavattoman sinnikäs, ja nyt juokseminen on taas melkein mukavaa.

Jos en ole vähintään lievästi vittuunut lähtiessäni, tiedän että juoksu on ponnetonta ja en ole valtavan motivoitunut. Parhaat juoksemiset ovat tapahtuneet esimerkiksi riitojen jälkeen, kun olen huutamisen sijaan kiskonut tossut jalkaan ja lähtenyt menemään. Flow-tila iskee päälle ja jalat vaan rullaa eteenpäin, happoja ei tunnu ja hengitys kulkee, hiki nousee ja musiikki pauhaa aivan helvetisti liian kovalla mutta siinä hetkessä kokee sen pienen täydellisyyden. Siinä hetkessä mä olen voittanut itseni.

Tämmöisiä euforisia hymyjä tulee hyvän juoksulenkin jälkeen.