56 aep: Palaute ja tunteet

Heippahei!
Tässä eräänä iltana tulin kotiin treeneistä mieli mustaakin mustempana (ei tosin ollut treenissä vika) ja sattui niin, että niinkin pieni asia kuin roskapussin tökkääminen nenän eteen heti kun pääsin ovesta sisään, sai minut sihahtamaan vihaisesti.
Myöhemmin illalla sitten oli puhetta reaktiostani ja A antoi siinä samalla muutenkin palautetta siitä, miten yleisesti ottaen käyttäydyn ja miten hyvä johtaja toimii. Palautetta oli vaikea kuunnella, mutta tajusin että nyt on peiliinkatsomisen paikka. Mitään konkreettista neuvoa tai esimerkkiä, miten parantaisin toimiani, ei tullut vaikka kysyinkin, joten tässä nyt olen itsekseni asiaa miettinyt.

Puhetta oli myös siitä, että sen myötä kun A:n kanssa yhteen muutimme, oma tilani ja ilmaisun vapaus on ollut rajoitettua. En koulussa tietenkään pura väsymystäni tai kiukutustani työstä, treeneistä tai stressistä. Blogiani, tumblriani ja twitteriäni seuraa yhteensä n. 700 ihmistä vakituisesti eli en sielläkään avaudu. A myös harmikseni seuraa lähes kaikkia kanaviani, ja en siten voi myöskään vapaasti käsitellä, jos jokin mättää kotona tai asiassa, joka häneen liittyy jollain muulla tavalla.
Omaa tilaa on siis kovin vähän, ja mielestäni jokaisella pitäisi olla tila tai alusta, jolla ilmaista itseään pidäkkeettä ja kritiikittä. A:n antaman "älä valita, äläkä levitä negatiivisia tunnetiloja"-ohjeen perusteella tuntui alkuun että nyt ei kotonakaan saa sanoa mitä ajattelee, jos kerran johtajaa ollaan leipomassa (ja enhän pidä johtajakoulutukseen hakemista/pääsemistä edes itsestäänselvyytenä!)…kirosin ja itkin ja avauduin asiasta koska för helvete... Asian laita kuitenkin oikeini sen verran, että nyt ei tarvitse miettiä kokoajan mitä saan kotona sanoa ja mitä pitää purra nyrkkiin suihkussa.

En voi todennäköisesti äärimmäisessä rasituksessa ja paineessa esittää mitään roolia, eli tough guy-tyyliset jutut, ettei mitään tunnetta näkyisi, eivät ole minun heiniäni. Älyän että olen menossa ympäristöön, jossa tunteilla ei ole juurikaan merkitystä, mutta olen melko varma että vaikka jossain vaiheessa metsässä tai kasarmilla saattaa pieni kyynel tämän tytön poskelle karahtaa ja se ei maailmaa kaada. Kunhan ei överiksi mene.
En kyllä ajatellutkaan.

Toivon, että minulla on sellaisia ominaisuuksia ja mielen lujuutta, että pärjään armeija-elämässä. Tällä hetkellä vähän mietityttää, mutta en ole etukäteen luovuttamassa todellakaan! :)

Ajelin huvikseni yksi ilta piilosiilin ponnarin alle, A:n avustuksella